sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Lago di Garda



Ciao a tutti. Kotona taas.

Garda oli mieletön ja ihana - mielettömän ihana. Tunsi olevansa oikeassa paikassa, kun Rivan keskusta kuhisi ihmisiä pyöräily- ja lenkkivaatteissaan, hostellissa kämppis ensi töikseen kertoi rakastavansa patikointia ja kun katseli kylällä ympärilleen, tajusi että täällähän voi tehdä vaikka mitä. Tai olla tekemättä. Italiakin lähti soljumaan niin leppoisan sujuvasti heti ensi sanoista alkaen, että tuntui kuin olisi kotiin tullut.

 
Tulopäivän kykenin vain ihmettelemään paikan kauneutta rannan kävelyteitä lompsien, maanantaiaamuna sitten kämppiksen suosituksesta suuntasin Rivan omalle seinämälle kohti Bastionea (joku vanha linnoituksen jämä) ja Chiesa Santa Barbaraa (625m). Hieno reitti, tai ainakin hienot maisemat ylhäältä. Sopisi mainiosti vaikka iltalenkiksi.

Bastione
Chiesa di Santa Barbara
Kämppis oli kuulemma jatkanut vielä 56 kiipeilyaskelmaa huipulle asti, itse uskoin turisti-infon tätiä, joka sanoi, ettei ilman kiipeilyvarusteita ole asiaa. Jotenkin ei kyllä kauheasti houkutellutkaan, kun katseli seinämän jyrkkyyttä. Sen sijaan jatkoin tylsähköä metsäistä reittiä pikkuruiseen Campin kylään laakson pohjukkaan ja kävin huiputtamassa Monte Tombion (841m), joka ei kylläkään tarjonnut minkäänlaisia maisemia. Takaisin samaa reittiä tihkusateisessa, mutta lämpimässä kelissä.

Campi
honey, honey, honey..
Tiistai valkeni aurinkoisena ja kuumana, joten hyppäsin ensimmäiseen naapurikylä-Torboleen vievään lauttaan ja suuntasin kohti Monte Varagnaa. Ensimmäiset reilut kaksi tuntia oli aivan paskat ilman minkäänlaisia maisemia. Polku oli leveähkö, mutta hankalakulkuinen ja nousukin tuntui siinä helteessä riittävän jyrkältä. Fiksut ja autolliset ajavat autolla ylös. Vasta Varagnalla (1 779m) maisemat alkoivat kunnolla avautua ja sittenhän se olikin taas juhlaa. 

Riva (eli ranta)
Alkunousu tiellä, sitten metsään piiloon
Monte Varagnalta ylöspäin
Monte di Nagon (1 875m) ohitin oikeastaan huomaamatta ja jatkoin Monte Altissimolle (2 079m). Ja se se vasta paikka olikin. Vau. Myös pyöräilijöillä oli reitti tiedossa ja todella moni nousikin aina Altissimolle asti pyöräänsä taluttaen tai kantaen (Varagnalta eteenpäin reitti on pyörän kanssa ”haastavahko”) ja jatkoivat alas joko samaa reittiä tai toiseen suuntaan kohti Navenen kylää. Aika kovia tyyppejä. Itse palasin alas samaa reittiä, törmäsin yllättäen hostellikämppikseeni, ja alempana siirryttyäni turvallisuussyistä polulta autotielle kävelemään sain mukavalta saksalaispariskunnalta autokyydin viimeiselle vajaan tunnin kävelyosuudelle. Torbolesta taas illalla lautalla Rivalle, koska vesille oli päästävä. Huikea päivä.

Monte di Nagoa
Kiukku oli jo vaihtunut hymyksi...
Vajaat neljä tuntia hyvää nousua takana - melkein huipulla
Lago di Ledro näkyi vuorten takaa
Altissimon huipun juurella. Reittivaihtoehtoja riittää.
Huipulta maisemia etelän suuntaan
...ja pohjoisen suuntaan. Vasemmalla Riva.


Pyöräilijät ansaitulla tauolla huipun ravintolassa
Ja lisää maastopyöräilijöitä saapumassa huipulle
Torbolessa lautan odottelua alkuillan auringossa
Torbole

Keskiviikkona kävin verryttelemässä vanhenevaa kroppaani reitillä, jota ei Gardan kävijä saa missata. Reitti on Strada del Ponale – Rivalta etelää kohti lähtevä, vuoren rinteellä kulkeva hulppea reitti. Aamukasilta oli vielä mukavan rauhallista, mutta pari tuntia myöhemmin jo melkoinen ruuhka. Kävelijä oli täällä poikkeus, fillaroitsijoita sen sijaan riitti. Sama totuus tuntuu toki muutenkin pätevän Gardalla; vaellella saa kohtuullisen rauhassa verrattuna pyöräreittien viuhkeeseen. Strada del Ponale on avattu vuonna 1851 ja tien varrella on mm. rapistunut rakennus, joka on maaliskuussa vuonna 1900 avattu ravintola. En tiedä kauanko oli ehtinyt olla turistien ilona, mutta ainakaan enää siellä ei mehutarjoilua valitettavasti ollut...

Keskiviikkoaamun aurinkoa
Alkumatkaa
Riva jäi taakse
Alhaalla rannassa kulkee autotie, ylempänä Strada del Ponale

Pyöräilijöitä reitillä oli jälleen kaikenikäisiä, -kokoisia ja -tasoisia. Nuorimmat istuivat vanhempiensa vetämässä kärryssä, pyörän selässä jo pysyvät olivat mitä erinäisimmin konstein vanhempiensa vedettävinä ja olipa siellä myös jokunen natiainen, joka jaksoi polkea ihan täysin omin avuinkin.Paluumatkalla ohi lasketteli muutama kaveri kilpurillakin, itse en ehkä välittäisi kokeilla.


Kääntymässä kävin Pregasinan kylän nurkilla ja palasin samaa reittiä takaisin. Menomatkalla olin kokeillut myös Lago di Ledron suuntaa, mutta ainakin alkumatka hävisi 12-0 Pregasinan reitille, joten käännyin takaisin. 


Torstaina alkoi jalat olla jo puhkikävellyt, joten tyydyin nautiskeluun Limonen maisemissa. Lauttakyyti oli päivän parasta herkkua, Limone itsessään aika nopeasti nähty. Hienoja vaellusreittejä varmasti lähtisi täältäkin, maasto vaikutti vähemmän kiipeilytaitoja vaativalta kuin esimerkiksi Rivan ympäristö. Kylä oli pelkkää oliivipuuta oliivipuun perään ja tunnelmakin paljon välimerellisempi kuin kymmenisen kilometriä pohjoisemmassa. 


 Perjantaina otin aamubussin Trentoon, missä ensi töikseni tiputin kameran asfaltille – kuvat tuosta mukavalta vaikuttaneesta kaupungista jäivät siis vähiin. Laukkuakaan ei saanut minnekään säilöön, joten parin tunnin väsyneen ja hikisen kaupunkikierroksen jälkeen istuin seuraavat neljä tuntia asemalla lukien, kunnes hyppäsin upeiden Bolzanon, Brennerin ja Innsbruckin maisemien halki kulkeneen junan kyytiin takaisin Salzburgiin.

Pohjois-Italiaan haluan palata vielä monta kertaa.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Eikö vaan - monien monien mahdollisuuksien paikka. Niin mielettömän kaunista ja ihmiset rennon ystävällisiä.
Ehdottomasti patikointireittejä tekisi mieli päästä kokemaan.