Kiitos ja näkemiin

Reilut neljä kuukautta sitten saavuin Salzburgiin porojen seassa vietettyjen kolmen kuukauden jälkeen. Kaikki oli vähän ihmeellistä ja erikoista. Ovet avautuivat vääriin suuntiin, pyykkiä pesin pesuaineen sijaan huuhteluaineella ja ostipa kaupasta minkä näköistä leipää tahansa, siitä löytyi aina ja joka kerta kuminaa. Vähitellen ovia oppi sisään mennessään työntämään vetämisen sijaan ja pyykinpesukin alkoi olla menestyksekkäämpää. Kuminaa sen sijaan en ikinä oikeastaan oppinut välttämään, mutta keksin sentään, että saksaksi se on Kümmel. 

Nyt neljä kuukautta on kulunut yhdessä hujauksessa ja huomenna edessä olisi kotiinlähtö. Laukku on viety kentälle säilytykseen, hirveä paketillinen tavaraa lähetetty Hermeksen kautta Suomeen ja kämppä alkaa olla puunattu asialliseen kuntoon. Aamulla on aikainen herätys, ja viimeistään yhdeksäksi on pyöräiltävä keskustaan palauttamaan kämpän avain ja hakemaan maanantaina raapustettu saksan tentti. Aamupäivällä ehdin käydä vielä syömässä viimeisen itävaltalaisen lounaan (tai ainakin jälkkärin), kunnes päivällä on jatkettava matkaa lentokentälle säätämään viimeiset pakkaukset ennen illan lentoa kotiin.

Tällä viikolla asuntolan käytävillä ja pesutuvassa on käynyt kuhina, kun ihmiset tyhjentävät asuntojaan ja kauhistelevat matkalaukkujensa yllättävää kutistumista. Postihuoneeseen on kerääntynyt hylättyä tavaraa, jota porukka ei ole raaskinut heittää roskiin, vaan toivonee, että joku saisi niistä käyttötavaraa itselleen. Kierrätyksessä olisi vielä kehitettävää täällä. 

Vaikka pientä haikeutta ja epäuskoisuutta yhden matkan loppumisesta on ilmassa, on itsellä erittäin levollinen olo: menneiden kuukausien aikana olen ehtinyt tehdä juuri sellaisia asioita, mistä syksyn ja talven aikana haaveilinkin. Vaihtoaikani oli kovin erilainen kuin monella muulla; vaihtoon yleensä oleellisesti liittyvä juhliminen jäi osaltani aivan minimiin eikä erityisiä ystävyyssuhteitakaan muodostunut – osittain saa kiittää kämpän sijaintia muista yliopisto-opiskelijoista huomattavasti erillään ja yöajan huonoja julkisten liikennevälineiden yhteyksiä. Vaihtarikollegat olivat myös valtaosaltaan parikymppisiä, enkä aina kokenut olevani ihan samalla aaltopituudella tai löytänyt yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Suurin syy on kuitenkin näppäimistön takana. Tippaakaan en silti kadu tekemiäni valintoja – vaihtoaika oli juuri omannäköiseni. 

Koti-ikävä painoi muutamaan otteeseen vaihdon loppupuolella, mutta selvästi eniten rassasi toimettomuus täällä. Kun opinnot kotimaahan on suoritettu, eikä reilun 600 opintopisteen jälkeen enää ollut hirveää motivaatiota istua luennoilla (kun ei ole pakko), mietin kerran jos toisenkin, että tämä ei ole minua varten. Kuitenkin samaan hengenvetoon on todettava, että vaikka olisinkin ilman tätä reissua saanut yliopistosta paperit käteen viitisen kuukautta aiemmin, olisin ollut hullu jos olisin tällaisen tilaisuuden jättänyt käyttämättä.

Ajoittaisesta turhautumisesta huolimatta osasin toki myös nauttia yhtäkkisestä runsaasta vapaa-ajasta. Hyödynsin Itävallan keskeistä sijaintia ja kävin katsastamassa Venetsiaa, Budapestia, Müncheniä ja Gardajärveä. Itävallassa ehdin nähdä isommista kaupungeista  Wienin, Linzin ja Villachin. Tein useampiakin upeita reissuja Zell am Seelle ja Ramsauhun/Schladmingiin. Pyöräilin ja patikoin Salzburgin omissa maisemissa ja vähän lähiympäristössäkin sekä tein monta hienoa reissua rajan taakse Berchtesgadeniin. 

Alkuaikana kerroin kyselijöille, etteivät saksan taitoni ole kohentuneet täällä olosta huolimatta oikeastaan ollenkaan. Jossain vaiheessa kuitenkin heräsin tajuamaan, että sehän on melkoisen törkeä vale. Reilussa neljässä kuukaudessa ei ihmeitä tapahdu, mutta kielikylpy on ollut kuitenkin melkoinen ja voin nyt sanoa tulevani saksallani vähintäänkin kelvollisesti toimeen. Museoissa en ole jaksanut käydä ja muutenkin erinäiset nähtävyyydet olen tietoisesti jättänyt väliin. Kuitenkin sanoisin saaneeni kielen oppimisen ohessa aimo annoksen paikallista kulttuuria ihmisiä seuraamalla ja arkea elämällä. Jokunen itävaltalainen tapakin on tarttunut matkaan; esimerkiksi kauppaan en osaa mennä sisälle toivottamatta grüssgotteja tai lähteä sanomatta wiedersehenejä. Moikkaillen tuntemattomia mitä erinäisimmissä paikoissa ja tilanteissa tai vähintäänkin katson vastaantulijaa hymyillen silmiin. Uskon myös olevani hieman avoimempi ja valmiimpi small talkiin kuin neljä kuukautta sitten. 

Montaa asiaa jään täältä kaipaamaan – ennen kaikkea ihmisten avoimuutta ja tietynlaista ystävällisyyttä. Vuoria tietenkin. Junamatkoja läpi mahtavien maisemien. Saksan kieltä ja itävallan ihmeellisiä murteita (joita ei empiiristen tutkimusteni mukaan ole edes mahdollista ymmärtää, mutta kylläkin kiva kuunnella). Itse asiassa varmasti haikeimmalta tuntuukin luopua säännöllisestä saksan kielen kuulemisesta ja puhumisesta – kun juuri on saanut pahasti ruostuneet taidot kohtuullisen mukavaan kuosiin, turhauttaa ajatus, että hyvin pian ollaan taas helmikuun tilanteessa, jos en vaivaudu asialle mitään aktiivisesti tekemään.

Kotiin lähden odottavaisin mielin. Kaipaan Suomen kesää järvineen ja valoisine iltoineen hirveästi. (Tiedostan ehkä hämärästi, että päässäni pyörii tällä hetkellä melkoinen määrä Suomi-nostalgiaa, eikä todellisuus välttämättä olekaan ihan yhtä ruusuinen, mutta aion silti kulkea muutaman päivän pää pilvissä :) ) Samalla vähän jossain taustalla jännittää ajatus, mitä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Mutta murehditaan sitä sitten ajallaan, nyt saa vielä fiilistellä näitä kokemuksia!

Danke und auf Wiedersehen, Österreich - nähdään perjantaina, Suomi!

 

 

Kaveriviikko

Onpahan taas vauhdikas ja mukava viikko takana. Sain kaverin viime viikon maanantaina viikoksi kylään ja sen jälkeen on juostu siellä ja täällä, vähän tuollakin, milloin minkäkinlaisessa kelissä. 

Maanantaina otettiin vielä lunkisti, ja tiistaina tutustuttiin kaupunkiin. Itse ehdin myös viimeiselle varsinaiselle saksan luennolle. 

Keskiviikkona viimein päästiin liikkeelle, ja suunnattiin patikoinnille Kotkanpesän suuntaan. Nousu Berchtesgadenista Kotkanpesälle meinasi olla aika tuskainen, kun lämmintä oli kolmisenkymmentä ja ilma seisoi paikallaan. 

Väkimäärästä ylhäällä pystyi päättelemään lomasesongin alkaneen, vaikka vasta iltapäivästä pahimman ruuhka-ajan jälkeen ylös ehdimmekin. Komeaahan siellä oli edelleen. Alas oli tarkoitus mennä osittain samaa reittiä, mutta Berchtesgadenin sijaan suunnata Rossfeldtin panoramatien kautta Halleiniin. Jo ylhäältä lähtiessä alkoi hiljalleen sataa, ja kymmenen minuutin päästä vettä tulikin jo kuin saavista kaatamalla ja ukkosrintama alkoi lähestyä. Kun sitten risteyksessä, mistä olisi pitänyt Halleinin suuntaan kääntyä, ukkonen viimein räsähti aivan pään päällä, ei ollut puhettakaan, että itse olisin pidemmälle reitille lähtenyt. Loppumatkasta salamasade taisi hieman heiketä, mutta sen sijaan taivaalta alkoi sataa niskaan valtavia käpyjä hirmuisella voimalla. Itävallan kesä… Hieno päivä kuitenkin. 

Torstaina aamun ulkoilun jälkeen päätettiin lähteä katsastamaan Salzburgin eläintarha – keli kun näytti aika harmaalta eikä pitkän edellispäivän jälkeen oikeastaan jaksanutkaan tehdä mitään kovin ihmeellistä. Kun alkuiltapäivästä sitten olimme ehtineet kymmenisen askelta lippuluukulta kohti eläimiä, alkoi sade, joka jatkui aivan hirveänä monsuunisateena aina iltaan saakka. Kiitos äiti sateenvarjosta – vaikka keväällä se vielä tuntui turhalta laukuntäytteeltä, on sille ollut vähän liikaakin käyttöä nyt kesäkuussa… ;) 

Eläimiä nähtiin sateesta huolimatta tai ehkä juuri sen ansiosta (ainoastaan tiikeri näytti karanneen aitauksestaan) ja innoissamme taisimme olla molemmat. Kolmekuiset pikkugeparditkin nähtiin, voi apua miten pieniä ja suloisia! Kaverit olivat muuten vasta kolmatta päivää ulkoaitauksessa. 

Perjantaiaamuna otimme junan Schladmingiin ja jatkoimme bussilla vähän ylemmäs Ramsauhun. Turisti-infon kautta löysimme edullisen majoituksen, josta saimme SommerCardit, joilla sitten sai kaikenmaailman edut ja ilmaiskäynnin mm. jäätikölle. Aika kätevää. Perjantain, juhannusaaton, palloilimme kylällä ja juhlistimme illalla juhannusta itävaltalaisen viinin, juuston ja suklaan kera. 

Lauantaina pilvet roikkuivat raskaina kylän päällä (ihan niin kuin jo perjantainakin), mutta lähdimme silti jäätikölle. Harmitti ensikertalaisen puolesta, mutta minkäs näille keleille voi. Valkeaa siis oli, hieman turhankin kokonaisvaltaisesti.

Jäätikkölatu

Kun jäätiköllä pieni kävelylenkkikin alkoi vaikuttaa turhan jännittävältä näkyvyyden ollessa noin nolla (lämpötila ruhtinaalliset -1 ja reiluhko tuuli), palasimme hytisevinä ala-asemalle ja lähdimme patikoimaan. Suuntana Südwandhütte, missä lämpimät keitot lounaaksi ja sitten eteenpäin kohti Bachalmia. Ei ehkä voi sanoa, että oli nyt niin kamalan kaunista, mutta hitsin jylhää ja komeaa kylläkin! Polku oli hyvä ja helppokulkuinen koko matkan, kelikin alkoi kävellessä tuntua ihan lämpimältä, vaikkei varmasti yli kymmenen lämpöasteen päästykään. Reitin korkeimmalla kohdalla vajaassa parissa tonnissa vuorten välisessä satulassa tuuli meinasi viedä mennessään, onneksi heti kymmenenkin metriä alempana pysyi taas pystyssä.

Südwandhütte

Kahden oikealla näkyvän satulan (alempi ja ylempi) kautta Bachlalmia kohti

Huipulla tuuli niin, ettei pystyssä meinannut pysyä

Jatkoimme Bachlalmia kohti, mutta koukkasimme vielä viereisellä vehreällä harjanteella ja tsekkasimme potentiaaliset reittivaihtoehdot. Ylhäällä olisi jaksanut kulkea vaikka kuinka, mutta suuntasimme kuitenkin alkuperäisen suunnitelman mukaan Bachalmia kohti. Alhaalla alkoi asfalttitie, jota sitten saimmekin talsia illan mittaan reilut kymmenen kilometriä. Liftaaminen oli yhtä menestyksekästä kuin Ivalossa helmikuussa kolmenkympin pakkasessa – kukaan ei toisin sanoen välittänyt pelastaa neitoja hädästä. 

Murmelikaveruksista toinen. Hirveän vihellyksen päästi meidät huomatessaan.

Illalla syötiin viikon teeman mukaisesti paikallisia herkkuja ja tutustuttiin lisää oluiden ihmeelliseen maailmaan: oluen voi näköjään nauttia myös Spritella maustettuna. Illalla kaaduimme raitisilmamyrkytyksen saaneina noin kymmentuntisen ulkoilupäivän jälkeen suorilta jaloilta sänkyyn. 

Sunnuntai ei sitten varsinaisesti valjennut kovinkaan paljoa aurinkoisempana… Perinteinen suomalainen juhannussää jatkui siis Itävallassa. Saatiin majapaikan emännältä kyyti bussipysäkille, mistä jatkettiin kamoinemme Schladmingiin. Ensin otettiin kabiinihissi Hochwurzenille, mistä näkymät olivat kovin harmaat – sitten bussilla Planain ala-asemalle ja kabiinihissi Planain huipulle. Väsytti, nauratti, mutta kieltämättä vähän kiukuttikin – silti urhoollisesti päätimme kävellä rinteen alas. Tulipahan hetki ulkoiltua. Ulkoilun jälkeen hyödynsimme vielä ennen kotiinpaluuta ilmaisliput Schladmingin kylpylään. Tarkoitus oli käydä saunomassa, mutta eihän me tyhmät tajuttu, että ei kylpyläkortilla saunomaan pääse! Se lienee niin erikoista herkkua täällä, että siihen vaaditaan ihan omat lippulappuset. No, en ois oikeesti halunnutkaan – perjantaina pääsen oikeaan saunaan ;)

Päivän sää.

Täytyypä sanoa, että ankeahkoista keleistä huolimatta todella kiva viikko. Kotiinpaluita ei ehtinyt miettiä, kun koko ajan oli muuta tekemistä ja ajateltavaa. Saksaa puhuin viikon aikana enemmän kuin edeltäneiden neljän kuukauden aikana yhteensä. Kieli tuntui yhtäkkiä varsin ymmärrettävältä, ja oma virheiden tekemisen pelkokin ilmeisesti hävisi ainakin osittain. Ja onhan se nyt vaan älyttömän mukava kommunikoida paikallisella! 

Olo alkaa olla vähän haikea. Ei oikeastaan siksi, että Itävaltaa tulisi niin hirveä ikävä – vaihtokokemus vain on ollut niin hieno! Ehkäpä kirjoittelen vielä ennen lähtöä viimeiset ajatukset täältä, nyt on kuitenkin ruvettava pakkailemaan ja siivoilemaan, ettei kaikki jäisi sinne kuuluisaan viimeiseen iltaan.

Sonnige Grüsse aus Österreich (niin, kyllähän täällä nyt sitten paistaa kirkkaalta taivaalta ja lämmintä piisaa)!