Kukkulan kuningatar

Riittävän monta kertaa kun toistelee mielessään ajatusta, että vitsi, oispa jo Suomessa tai ääh, vielä niin ja niin monta päivää jäljellä täällä, niin eihän sitä pian osaa muuta ajatellakaan. 

Eilen illalla päätin, että nyt on taas parissa päivässä ehtinyt katsella tarpeeksi kämpän seiniä, suunnitella kamojen pakkausmetodeja ja klikkailla auki sähköpostia – jos nyt sinne kuitenkin olis tullut kutsu siihen yhteen työhaastatteluun. Tuumasin, että olisi ehkä korkea aika käydä valloittamassa Salzburgin oma vuori, Gaisberg, fillarilla, se kun jäi silloin maaliskuun alussa vähän vaiheeseen. Se oli muuten ensimmäinen varsinainen pyörälenkki täällä silloin, tämä puolestaan hyvin todennäköisesti viimeinen. Ympyröitä sulkeutuu…

Muistin virkistämiseksi kuva maaliskuulta (Zistelalm)

Gaisbergin nousu on itse asiassa aika rasittava ja ärsyttävä. Nousta voi joko Elsbethenin suuunnasta tai Aigenin suunnasta (no joo, myös Hinterwinkln suunnasta, joka yhtyy Elsbethenistä tulevaan reittiin, mutta harvempi taitaa sieltä tulla), itsellä on pyöräilykokemusta vain ensiksi mainitusta suunnasta.  Alku on heti jyrkkää. Ei se nyt niin pahan jyrkältä ehkä  heti tunnu, mutta kun syke vähän jälkijunassa alkaa takoa hullun lailla, niin ihan riittävän jyrkkää se sitten epäilemättä kuitenkin on. Onneksi kolmessa kuukaudessa on kroppa tainnut sen verran tottua ylämäkiin, että tänään alku menee lopulta aika iisisti. Ja reilussa kymmenessä minuutissa alun pahin osuus onkin jo ohi. Tullaan aukeammalle, Untersberg kohoaa komeana selän takana ja edessä on joitakin vehreitä mäkiä. Tasaista. Viimeinkin voi juoda camelbackistaan ilman että kuolee happivajeeseen. Pian Gaisbergin tie erkanee vasemmalle, ajellaan kapeaa tietä jokusen maatilan ja muun asuinsijan ohi. Mäki alkaa taas nousta, tällä kertaa miellyttävästi hiljalleen. Pientä saa kuitenkin pistää sisään, ei tämäkään mitään tasamaata ole. Maisemistakin pääsee hieman nauttimaan, tosin massiivinen sähkölinja tekee parhaansa pilatakseen nautinnon. Ajatuksissani nielaisen kesän ensimmäisen hyönteisen. Jatkossa muistan pitää suuni kiinni pyöräillessä.

Helpon osuuden viime metrit

Viimeisen mutkan ja aavistuksen jyrkemmän pätkän jälkeen tullaan risteykseen. Vasemmalle voisi lasketella Aigenin kaupunginosaan, oikealle jatketaan Gaisbergille. Valitsen oikean. Taas on melkeinpä tasaista parin sadan metrin matkan verran. Paikka on Zistelalm, joku majatalo lienee tien vasemmalla puolen. Näillä main kannattaa huokaista syvään kerta ja vaikka toinenkin, pian nimittäin mennään taas. Mäki ei näytä sinällään pahalta, mitä nyt ehkä suht jyrkältä – mutta ei se varmaan pitkästi jatku… 

Zistelalm

Eipä. Kun on välissä jo ehtinyt tottua miellyttävän helppoon nousuun, on tämä jyrkkyys taas myrkkyä. Kun pääsee aukean jälkeen metsän suojaan, alkaa odotella seuraavaa kurvia. Vain huomatakseen, että suora vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Eikä loivene hetkeksikään. Pääsen noin puoleenväliin ihan hyvin ajatellen mukavia asioita, sitten keskittymisen rikkoo maantiefilollaan ohi ajava nuori mies. Silloin napsahtaa päässä, ja kotiinpaluuseen liittyvien ajatusten sijaan alan mielessäni hokea niitä pirullisia eikötääikinälopu, enkylläjaksaenää, kylläpäselkäväsyy ja mitäjosvaankääntyistakas. Kovasti yritän viritellä ajatuksia vaikka edes sinne koti-Suomeen, mutta eihän se taas nyt sitten onnistukaan! Mieli on kiero.

Kurvi tulee lopulta, uskomatonta kyllä, mutta mäki jatkuu samanlaisena. Kävellen saattaisi päästä kovempaa, mutta eihän se tässä hommassa se juju olekaan. Onneksi edellä meneväkään ei ihan tuoreelta vaikuttanut – siitä kertoi sekin, että grüssdichit jäi tällä kertaa kuulematta. Jos joku huutaisi tällä kohdin hyväntuulisia kannustuksia metsän siimeksestä, saattaisin käydä mottaamassa. Mietin, miten hitossa ne tyypit Girossa ja Tourilla kestää hihassa roikkuvaa yleisöä. Ei sillä, että nyt olisi yleisöstä haittaa. Tuli vain mieleen. Kas, sainpahan ajatukset hetkeksi johonkin muuhunkin. Vaihteet alkavat räksättää, sepä tästä vielä puuttuikin. 

Tulen pyöräilyreittikyltille, jota en ihan kunnolla sumuisten lasieni takaa näe, mutta bongaan siitä kuitenkin mm. lukemat 21min ja 41min. Hitto! Kuka haluaa tässä vaiheessa tietää, että vielä 20 minuuttia! 

Vielä on hetki pyöritettävä kampia kulmat kurtussa, mutta sitten silmiin osuu puiden takaa valkea pikkurakennus, jonka aiemmalta patikoinniltani tiedän olevan ihan lähellä huippua. Johan alkaa taas tuntua kevyeltä, ja aiemmin ohi mennyt maantiefillaristikin tulee vastaan hymyillen. 

Huipulla kunniakierros, pari kuvaa ja hiljaa mielessä hähää, jaksoinpas. Paljon ja kuitenkin niin vähän on ehtinyt ajatella noiden noin 75 nousuminuutin aikana. Joku oikea pyöräilijä tulee perässä tuhattajasataa huipulle, luulen tosin että on vain ottanut 50 metrin loppukirin näyttääkseen… 

1 288!

Alasmeno on kivaa. Ylös kiipeäviä tulee vastaan tasaiseen tahtiin (meitä oli kaikkiaan arviolta kolmisenkymmentä Gaisbergin nousussa tuolloin puoliltapäivin), ei ihan kauheaa lentoa näytä heilläkään olevan, vaikka vähän kevyempää pyörää onkin alla. Jossain Zistelalmin nurkilla alan ihmetellä, että mikä siinä nyt niin rankkaa muka oli, tuollanen pikku töyssy vaan! 

En kuitenkaan lupaa mennä uudestaan ihan heti.

Kuvat on tietenkin otettu paluumatkalla, ei kai sitä nyt kesken nousun pysähdytä.