Kiitos ja näkemiin

Reilut neljä kuukautta sitten saavuin Salzburgiin porojen seassa vietettyjen kolmen kuukauden jälkeen. Kaikki oli vähän ihmeellistä ja erikoista. Ovet avautuivat vääriin suuntiin, pyykkiä pesin pesuaineen sijaan huuhteluaineella ja ostipa kaupasta minkä näköistä leipää tahansa, siitä löytyi aina ja joka kerta kuminaa. Vähitellen ovia oppi sisään mennessään työntämään vetämisen sijaan ja pyykinpesukin alkoi olla menestyksekkäämpää. Kuminaa sen sijaan en ikinä oikeastaan oppinut välttämään, mutta keksin sentään, että saksaksi se on Kümmel. 

Nyt neljä kuukautta on kulunut yhdessä hujauksessa ja huomenna edessä olisi kotiinlähtö. Laukku on viety kentälle säilytykseen, hirveä paketillinen tavaraa lähetetty Hermeksen kautta Suomeen ja kämppä alkaa olla puunattu asialliseen kuntoon. Aamulla on aikainen herätys, ja viimeistään yhdeksäksi on pyöräiltävä keskustaan palauttamaan kämpän avain ja hakemaan maanantaina raapustettu saksan tentti. Aamupäivällä ehdin käydä vielä syömässä viimeisen itävaltalaisen lounaan (tai ainakin jälkkärin), kunnes päivällä on jatkettava matkaa lentokentälle säätämään viimeiset pakkaukset ennen illan lentoa kotiin.

Tällä viikolla asuntolan käytävillä ja pesutuvassa on käynyt kuhina, kun ihmiset tyhjentävät asuntojaan ja kauhistelevat matkalaukkujensa yllättävää kutistumista. Postihuoneeseen on kerääntynyt hylättyä tavaraa, jota porukka ei ole raaskinut heittää roskiin, vaan toivonee, että joku saisi niistä käyttötavaraa itselleen. Kierrätyksessä olisi vielä kehitettävää täällä. 

Vaikka pientä haikeutta ja epäuskoisuutta yhden matkan loppumisesta on ilmassa, on itsellä erittäin levollinen olo: menneiden kuukausien aikana olen ehtinyt tehdä juuri sellaisia asioita, mistä syksyn ja talven aikana haaveilinkin. Vaihtoaikani oli kovin erilainen kuin monella muulla; vaihtoon yleensä oleellisesti liittyvä juhliminen jäi osaltani aivan minimiin eikä erityisiä ystävyyssuhteitakaan muodostunut – osittain saa kiittää kämpän sijaintia muista yliopisto-opiskelijoista huomattavasti erillään ja yöajan huonoja julkisten liikennevälineiden yhteyksiä. Vaihtarikollegat olivat myös valtaosaltaan parikymppisiä, enkä aina kokenut olevani ihan samalla aaltopituudella tai löytänyt yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Suurin syy on kuitenkin näppäimistön takana. Tippaakaan en silti kadu tekemiäni valintoja – vaihtoaika oli juuri omannäköiseni. 

Koti-ikävä painoi muutamaan otteeseen vaihdon loppupuolella, mutta selvästi eniten rassasi toimettomuus täällä. Kun opinnot kotimaahan on suoritettu, eikä reilun 600 opintopisteen jälkeen enää ollut hirveää motivaatiota istua luennoilla (kun ei ole pakko), mietin kerran jos toisenkin, että tämä ei ole minua varten. Kuitenkin samaan hengenvetoon on todettava, että vaikka olisinkin ilman tätä reissua saanut yliopistosta paperit käteen viitisen kuukautta aiemmin, olisin ollut hullu jos olisin tällaisen tilaisuuden jättänyt käyttämättä.

Ajoittaisesta turhautumisesta huolimatta osasin toki myös nauttia yhtäkkisestä runsaasta vapaa-ajasta. Hyödynsin Itävallan keskeistä sijaintia ja kävin katsastamassa Venetsiaa, Budapestia, Müncheniä ja Gardajärveä. Itävallassa ehdin nähdä isommista kaupungeista  Wienin, Linzin ja Villachin. Tein useampiakin upeita reissuja Zell am Seelle ja Ramsauhun/Schladmingiin. Pyöräilin ja patikoin Salzburgin omissa maisemissa ja vähän lähiympäristössäkin sekä tein monta hienoa reissua rajan taakse Berchtesgadeniin. 

Alkuaikana kerroin kyselijöille, etteivät saksan taitoni ole kohentuneet täällä olosta huolimatta oikeastaan ollenkaan. Jossain vaiheessa kuitenkin heräsin tajuamaan, että sehän on melkoisen törkeä vale. Reilussa neljässä kuukaudessa ei ihmeitä tapahdu, mutta kielikylpy on ollut kuitenkin melkoinen ja voin nyt sanoa tulevani saksallani vähintäänkin kelvollisesti toimeen. Museoissa en ole jaksanut käydä ja muutenkin erinäiset nähtävyyydet olen tietoisesti jättänyt väliin. Kuitenkin sanoisin saaneeni kielen oppimisen ohessa aimo annoksen paikallista kulttuuria ihmisiä seuraamalla ja arkea elämällä. Jokunen itävaltalainen tapakin on tarttunut matkaan; esimerkiksi kauppaan en osaa mennä sisälle toivottamatta grüssgotteja tai lähteä sanomatta wiedersehenejä. Moikkaillen tuntemattomia mitä erinäisimmissä paikoissa ja tilanteissa tai vähintäänkin katson vastaantulijaa hymyillen silmiin. Uskon myös olevani hieman avoimempi ja valmiimpi small talkiin kuin neljä kuukautta sitten. 

Montaa asiaa jään täältä kaipaamaan – ennen kaikkea ihmisten avoimuutta ja tietynlaista ystävällisyyttä. Vuoria tietenkin. Junamatkoja läpi mahtavien maisemien. Saksan kieltä ja itävallan ihmeellisiä murteita (joita ei empiiristen tutkimusteni mukaan ole edes mahdollista ymmärtää, mutta kylläkin kiva kuunnella). Itse asiassa varmasti haikeimmalta tuntuukin luopua säännöllisestä saksan kielen kuulemisesta ja puhumisesta – kun juuri on saanut pahasti ruostuneet taidot kohtuullisen mukavaan kuosiin, turhauttaa ajatus, että hyvin pian ollaan taas helmikuun tilanteessa, jos en vaivaudu asialle mitään aktiivisesti tekemään.

Kotiin lähden odottavaisin mielin. Kaipaan Suomen kesää järvineen ja valoisine iltoineen hirveästi. (Tiedostan ehkä hämärästi, että päässäni pyörii tällä hetkellä melkoinen määrä Suomi-nostalgiaa, eikä todellisuus välttämättä olekaan ihan yhtä ruusuinen, mutta aion silti kulkea muutaman päivän pää pilvissä :) ) Samalla vähän jossain taustalla jännittää ajatus, mitä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Mutta murehditaan sitä sitten ajallaan, nyt saa vielä fiilistellä näitä kokemuksia!

Danke und auf Wiedersehen, Österreich - nähdään perjantaina, Suomi!