Alkuviikolla on ehtinyt jo tapahtua vaikka ja mitä, vaikkei mitään ihmeellistä sittenkään. Lämmintä ja kuumaakin on riittänyt, onneksi kesäinen tuuli on ainakin Salzachin rannassa vähän vilvoittanut koulumatkoja ja juoksulenkkejä. Ensimmäiset ukkosetkin nähtiin (tai ainakin kuultiin) tänään. Maanantaina oli saksan kurssin Zwischentest eli välitentti, joka taisi mennä ihan kivasti. Muutamassa kohdassa joutui ihan hieraisemaan aivonystyröitäänkin vähäsen, mikä oli kivaa.
Tentin jälkeen todistin puolen metrin päästä kuinka pikkutyttö juoksi vauhdilla suoraan turhan kovaa suojatien läpi ajaneen auton alle, mutta tajusi takanaan kulkeneen äitinsä kiljumisesta pysähtyä strategiset 15cm ennen kuin olisi tullut rumaa jälkeä. Itse yllätin itseni jälleen lamautumalla täysin ja huutamalla äänettä kädet kasvoilla. En tiedä onko se tämä kieli vai mikä, mutta huomaan välillä jääväni täysin sanattomaksi äkillistä reagointia kysyvissä tilanteissa. Tuossakaan en osannut huutaa tytölle varo!, vaikka huomasin autoon sekunnin verran häntä ennen. Mykistyin aivan täysin.
Vieraalla kielellä kommunikointi on muutenkin ollut täällä välillä aika jännittävää. Alkuviikkoina huomasin vähän väliä vastaavani saksan kielellä käytyyn keskusteluun italiaksi si, joskus jopa kielen päällä oli merci. Kummassakaan ei, jälkimmäisessä yhden ranskan alkeiskurssin käyneenä vielä vähemmän, ollut mitään logiikkaa, mutta jostain vain puskivat läpi. Ruotsia en sentään ole vahingossa ruvennut kenellekään puhumaan - se kai kuitenkin on niin selkärangassa ja omassa lokerossaan.
Ensimmäistä kertaa olen täällä ihan konkreettisesti tajunnut, miten valtava merkitys asuinmaan kielen osaamisella on tunteakseen itsensä kotoisaksi. Norjassa ollessa saattoi jopa heittäytyä spontaaniin keskusteluun tuntemattoman kanssa, eikä kieliasioita tarvinnut murehtia - täällä taas jää pakostakin hieman ulkopuoliseksi, kun käytännön kielitaito ei vaan ole lähellekään samalla tasolla. Schladmingissa viikonloppuna junaa odotellessa vanhempi mies tuli jotain kyselemään junavuoroista, johon vastasin alun empimisen jälkeen perusvastaukseni leider weiss ich nicht. Hieman myöhemmin junassa konnari yritti selkeästi vitsailla kanssani päämäärästäni, mutta enhän minä mitään tajunnut, hymyilin vain. Vastaavia tilanteita on paljon. Epäilemättä ärsyttävintä on kuitenkin se, ettei tiedä ihan tarkalleen, miten pitäisi oikeaoppisesti sanoa tietyissä arkipäivän tilanteissa, kuten junassa tiedustellessaan onko tämä paikka vapaa (täällähän lähes aina näin kysytään, vaikka kaikille lienee selvää, että vapaata on) tai kaupassa myyjän tarjotessa apua ei kiitos, katselen vain. Aina ne tärkeimmät, yksinkertaiset asiat jää opettamatta koulussa.
Eipä täällä(kään) toisaalta aina niin saksan puhumiseen kannusteta. Kaupoissa monesti Visalla maksaessa on kieli vaihtunut maksutilanteessa myyjän toimesta englantiin, kun ilmeisesti kortista on selvinnyt, että asiakas onkin ulkomaalainen. Tai niin kuin Linzissä, kun tiedustelin kirjakaupan sedältä haben sie etwas in Englisch? Siinä samassa kun sain sanat ulos suustani, särähti omassa korvassanikin, mutta ilmeisen paljon pahemmin kuitenkin kauppiaan korvassa, kun vastaus kuului englanniksi. Niin, auf Englisch se tietenkin piti olla.
Aina ei onneksi tarvita yhteistä kieltä. Eräänkin juoksulenkillä kohdatun papparaisen hölkkäilijälle suunnatuista tuuletuksista ja nauravista silmistä pystyi kielirajojen ylitsekin tulkitsemaan tsemppaavan viestin. Täällä muuten tosiaan myös juoksulenkeillä kommunikointi on melkoista. Vastaantulijoita katsotaan hymyillen silmiin, toivotellaan hyviä huomenia ja moikkaillaan. No, ei nyt tietysti aina ja kaikkia, mutta ainakin vähänkin hiljaisempina kellonaikoina tai syrjäisemmillä lenkkipoluilla. Aika mukavaa. Ajattelin kotiuttaa tavan Suomeen ja kokeilla kuinka pian saan hullun maineen.
Kuvat eiliseltä Villachin reissulta. Mukavan oloista seutua oli tuolla etelässä ja kaupunkikin ihan viehättävä pikkukaupunki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti