Vaellellen

Pääsiäisloma on Münchenin kaupunkiloman jälkeen jatkunut luonnonläheisemmissä merkeissä pääosin patikoinnin parissa, nyt jo takaisin kotia kohti matkaavien vanhusten seurassa. Lauantaina tuli valloitettua yksi Berchtesgadenin huipuista, Grünstein, ja sunnuntaina lähes takapihallani nouseva Untersberg. Berchtesgadenin vaellukselle ei kansallispuiston infopisteen miehen mukaan olisi oikeastaan ollut asiaa, koska vuorilla on lunta ja märkää ja ihan kohta oli sadekin alkamassa. No, uskaltauduttiinpa nyt sitten kuitenkin, eikä kyllä oltu ihan ainoita… Päivän ehdottomasti haasteellisin osuus olikin jo aamupäivällä, kun keskustaan majoittuneet matkalaiset piti saada autoineen suunnistamaan allekirjoittaneen kulmille. Keskustan yksisuuntaisilla teillä oli kuulemma helppo ajaa ympyrää, ja vähän vaikeampi löytää ulospääsyä.  Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja lopuille Salzburgin öille löytyikin vähemmän suunnistamista vaativa kelpo jess-hotelli moottoritien kupeesta, Puchin kylältä. 

Königssee

Grünsteinin (1 303m) huipulla. Alhaalla Berchtesgaden.

Korkeat paikat on tosi hyviä korkeanpaikankammoiselle...

Sunnuntaina ei enää paljoa neuvoja vaellukselle kyselty, vaan kivuttiin Fürstenbrunnin suunnasta ensin hiekkatietä ja ylempänä laskettelurinnettä pitkin noin 1900 metrin korkeuteen. Laskettelurinne oli jyrkkyydeltään suurelta osin Levi Blackin tasoa, pituudeltaan ehkä triplasti sen. Ei siis pahakaan näin kovakuntoisille…  Vaikka Untersbergiä kutsutaan nukkuvaksi lohikäärmeeksi, siellä asuu tonttuja ja maahisia ja vuorelle on kadonnut lukuisia ihmisiä (joista osa on mystisesti löytänyt itsensä kuukausien päästä toiselta puolen maapalloa lainkaan tietämättä, miten ovat sinne joutuneet), meille vuori esittäytyi lempeänä ja vähemmän salaperäisenä. Maisematkin ihan kelpasivat, ja taisipa aurinkokin paistaa – näin ainakin seuraavana päivänä sai eräskin tulkita jaloistaan. 

Nousua Fürstenbrunnin suunnasta.Paikallinen pappa (takana) reenasi sauvarinnettä.

 

Untersberg (1 972m)

Huippuja etelän suunnassa

Tiistaiaamuna autoiltiin Saksan kautta Zell am Seelle – (turisti)kaupunkiin, joka on kyllä nimensä puolesta ollut tuttu jo vuosia itsellekin, mutta sen parempaa käsitystä ei paikasta kuitenkaan ole ollut. Ensimmäisessä pysähdyspaikassa -kaupungin turisti-infossa- oli ystävällistä palvelua ja sopiva patikointireitti neuvottiin ilomielin. Sääli vain, että elettiin vielä talven loppulumien aikaan, ja infotädin mielestä ainut mahdollinen patikointireitti oli Zellerseen ympäri kiertävä kävelytie. Pienen inttämisen jälkeen saimme kuitenkin vaihtoehtoisen reittiehdotuksen Zellerseen itäpuolen rinteille. Itse Zell am Seen rinteille eli järven länsipuolelle ei missään nimessä voinut (tädin mielestä) mennä, koska siellä oli lunta ja reitit eivät vielä olleet kävelykunnossa. Hieman pisti moinen tarina ihmetyttämään, mutta suuntasimme kuitenkin itärannalle Thumersbachiin, mistä löytyi kaikin puolin erinomainen reitti paritonnisille huipuille Schwelbenwandille ja Schönwieskopfille. Sinne olisi voinut pystyttää majan ja jäädä katselemaan maisemia pidemmäksikin aikaa. 

Taukopaikka n. 1 900 metrissä.

Taustalla Zellersee, Kitzsteinhornin jäätikkö ja Zell am See (oik.)

Lumilippaa parissa tonnissa.

Schönwieskopfin (1 994m) harjannetta

"Jos mä jään tähän, niin tuutteko sit vaikka illalla hakeen helikopterilla?"

Paluumatkan alkua Thumersbachin suuntaan

Oikeastaan majan pystyttäminen huipulle olisi kannattanutkin – low seasonia elävä Zell am See kun vaikutti illalla maastosta palatessamme ja sopivaa majoitusta etsiessämme lähes kuolleelta kylältä ja majapaikat yksi toisensa jälkeen olivat suljettuina. Keskustan hienompi hotelli kuitenkin tarjosi kolmelle hengelle majoitusta – vaatimattomaan 250 €:n hintaan. Naapurihotellissa hinta tippui jo satasella ja kolmannella yrittämällä löytyi majoitus 50 metrin päästä enää puolella tuosta hinnasta, laadusta juuri tinkimättä. Kilpailu matkailukylässä on nähtävästi kuitenkin sen verran kovaa, ettei hotelleiden respoissa ”tiedetty” olisiko kylän muista ho(s)telleista joku mahdollisesti auki. No, tokihan yksi tapa lähestyä asiakasta on pitää häntä tyhmänä.

Keskiviikkona jatkettiin kesäkeleistä nauttimista Zell am Seen puolella. Schmittenhöhelle lähes pariin tonniin ei ollut mitään ongelmia nousta, vaikka lunta rinteillä vielä olikin, eivätkä kaikki reittimerkit vielä olleet laskukauden jälkeen ehtineet oikeille paikoille. Turisti-infon tädin varoitteluissa ja kielloissa oli siis lievää liioittelun makua. Päivän komeimmista maisemista vastasi reitin eteläpuolella Kitzsteinhorn jäätiköineen ja taustalla nouseva Grossglockner, Itävallan korkein möykky (3 798m). Yläilmoista näkyi taas mukavia pyöräilyreittejä niin laaksossa kuin vuorten rinteilläkin. Saattaapa joutua käymään kokeilemassa.

Schmittenhöhen (1 965m) rinteellä

 

 

Hohe Tauernin vuorijonoa

Torstaina koitti sitten paluu Salzburgiin Saksan kautta. Motarin liittymästä kotikulmille lasketellessa saimme mielemme mustiksi, kun poliisisetä ohjasi kaikki vieraan maan rekisterissä olevat ajoneuvot -siis meidät mukaan lukien- sivuun. ”Mister, we have a problem”, aloitti setä tilanteen vaatimalla vakavuudella, ehkä jopa suuremmallakin. Käryhän siinä kävi, kun tuulilasista puuttui vinjetti eli tuttavallisemmin tiemaksulappunen, joka pitää viimeistään rajalta ostaa, jos haluaa Itävallan (moottori?)teillä autoilla. Rikemaksu oli kevyet 120 euroa, eikä paljon edes takapenkin muka-hämmästyneet huutelut saaneet poliisisetää heltymään. Tekniikka oli kuitenkin tällä kertaa meidän puolellamme, kun suomalainen Visa ei toiminut paikallisen poliisin laitteistossa, eikä maksua siten voinut suorittaa, kun käteisautomaattiakaan ei valitettavasti ollut lähettyvillä. Pienen munkin siivittäminä ajoimme siis läheiselle huoltsikalle ja nöyrästi ostimme vajaan 8 euron lipukkeen tuulilasiin. Ensi kerralla muistanemme tehdä sen jo viimeistään rajalla.